Meillä jokaisella on kokemusta rahasta, jolle ei löydy muuta käyttöä kuin tuhlaaminen. Meillä on kokemusta johtajista, jotka ovat haluttomia muuttamaan ajatteluaan. Meillä on kokemusta ammattitaidosta, joka ei ota vastaan uusia ideoita. Meillä on kokemusta kaikukammioon johtavista ihmissuhteista. Meillä on kokemusta yksilöistä, jotka ovat haluttomia ottamaan vastuun omasta elämästään.
Ratkaisuja näihin ongelmiin tulisi kaikissa organisaatioissa, niin julkisissa kuin yksityisissä, etsiä oppimisesta. Rahan käyttö vaatii oppimista tarkoituksettoman tuhlauksen välttämiseksi. Johtaminen vaatii oppimista, jotta johtajat voivat kohdata jatkuvasti muuttuvan todellisuuden. Ammattitaito vaatii oppimista, jotta vanhan toistamiselta vältytään. Ihmissuhteet vaativat oppimista, jotta ihmisiin sisältyvä inhimillinen luovuus vapautetaan. Oman elämän hallinta vaatii oppimista, koska jokainen tietää omat tarpeensa ja toiveensa muita paremmin.
Edessämme on oppimisen aika ja se pakottaa arvioimaan uudelleen kaiken sen, mitä olemme pitäneet hyvänä. Kuinka moni kunta on sisällyttänyt oppimisen strategiansa muotoiluun? Kuinka moni päättäjä hankkii muilta hyviä käytäntöjä ratkaisuiksi ongelmiinsa? Kuinka moni johtaja antaa henkilöstönsä keksiä ja kokeilla? Tiedämmekö, kuinka moni työntekijä tällä hetkellä miettii työpaikan vaihtoa, koska hän kokee olevansa kultaisessa häkissä?
Oppimisen haaste on vaikea. Emme voi puhua vain oppimisesta omana erityisenä alueenaan, vaan se on sisällytettävä kaikkeen organisaatiossa tapahtuvaan: päätöksentekoon, työnjakoon, koordinointiin, erikoistumiseen, suunnitteluun, valvontaan jne.
Tätä haastetta voi kirkastaa kysymällä, kuinka moni kunta jatkaa elämäänsä edelleen vanhalla tavalla sen jälkeen, kun sosiaali- ja terveyspalvelut on siirretty alueille? Kysymystä voi jatkaa: jatkavatko hyvinvointialueet niiden tuottamista vanhaan tapaan, jos karsimista ei oteta huomioon?
Olemme oppimisen haasteen edessä. Kysymys on siitä, luotammeko jatkossa enemmän edessämme kehittyvään tekoälyyn kuin itseemme?
